Charles Dickens

”Realistinen lukeminen on se, mikä tappaa realistiset kirjailijat. Toisin sanottuna: Charles Dickens oli kalma jo eläessään – eikä vain tuleva.”

~Tuntematon

Dickens kirjoittamassa parrallaan. Ilmeestä päätellen pian syntyy jotain todella uniikkia. Kenties 35. realistinen romaani, joka kertoo köyhistä orpolapsista ja sijoittuu Lontooseen?

Charles Dickens (1812–1870) oli yksi viktoriaanisen ajan merkittävimpiä ja kuuluisimpia kirjoittelijoita. Osaa hänen painotuotteistaan voidaan kutsua kirjallisuudeksi. Dickens on anglosaksisessa kulttuurissa niiiiin perusjuttu, että Iso-Britannian ekaluokkalaiset luettelevat koko hänen tuotantonsa kuin vettä vaan. Niinpä kaltaisellesi hyvin koulutetulle kansalaiselle ei liene temppu eikä mikään nimetä jokin muu Dickensin teos kuin Joululaulu tai se, jonka otsikko on pöllitty siltä yhdeltä taikurilta.

No sehän tuli helposti. Mutta koska Wikipedia ei samalla kertonut sinulle mitään viktoriaanisen ajan kirjallisesta ympäristöstä, lienee kohteliasta aloittaa taustoituksella.

Ajan kirjallinen ympäristö

1800-luku oli kirjallisuudessa romaanien vuosisata. Antiikin älyttömistä matkakertomuksista alkanut syöksykierre keräsi vauhtia keskiajalla ja renessanssissa seikkailuromaaneina ja huipentui 1800-luvun realistisessa romaanissa länsimaisen kerronnan mätkähdyksenä Lontoon liejuiseen katuun. Synkeänä lopputuloksena Cervantesin Don Quijotesta tuli yhtäkkiä tavoiteltava malli proosan tuottamiseen. Tilanne ei ollut aivan toivoton, sillä kaksisataa vuotta tämän jälkeen jo pelkät peräkkäin ladotut sanat kelpaavat brittien bestsellereiksi.

Viktoriaaninen aika oli loistoaikaa. Kiitos teollisen vallankumouksen, pikkulapset laitettiin kuriin ja järjestykseen ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Ostarilla notkumisen sijaan he siivosivat 15 tuntia tehdashalleja ja menivät tyytyväisenä ja ajoissa nukkumaan. Kirjallista ympäristöä hallitsi teollistunut kaupunkikulttuuri, joka tarjosi kaikki edellytykset lukevan yleisön määrän dramaattiselle kasvulle: oli kerrankin omaa aikaa, omaa tilaa sekä vähemmän noitia. Dickens haistoi rahan (Lontoon viemäröinnin alimitoituksen takia todennäköisesti muutakin) ja haki kuninkaalliselta taideakatemialta aikakauden menestyneimmän kirjailijan titteliä. Dickensin naiivit lapsikuvaukset yhdistettynä imeliin lopetuksiin vetosivat raatiin, ja hän sai homman.

Elämä

Charles John Huffam Dickens pyörähti vuonna 1812 teollistuvaan maailmaan, jossa pikkuvirkamies-isä jo odottelikin poikalasta luuttuamaan lattioita. Isä oli kaikin puolin kyvytön raha-asioissa, vaikka tuohon aikaan taloudenpito ei ollut juuri monimutkaisempaa kuin lapsen siittäminen, missä isä sentään todistettavasti oli onnistunut. Charlesin syntymän jälkeen isä ja poika jakoivat työt: toinen siittäisi lapset ja toinen hoitaisi talouden. Charlesille siunaantui seitsemän sisarusta ja hillittömät velat, kun isä tuomittiin vankeuteen. Loput (muka) julmasta lapsuudestaan Dickens kertoo kirjassa David Copperfield. Teos keskittyy siihen, kuinka omaelämäkerrallinen pikku-David rakastaa, ei rakasta ja rakastaa Agnes Wickfieldiä. Ja taattuun Dickens-tyyliin teoksessa ryvetään Lontoon liejuisilla kaduilla polvia myöten kurassa.

Dickensin ainutlaatuinen tausta (orpolapsi, jonka isä istuu vankilassa) oli niin harvinaista viktoriaanisen ajan Lontoossa, että ihmiset halusivat kuulla siitä välittömästi lisää. Dickens ryhtyi vapaaksi toimittajaksi ja kirjailijaksi. Hän kirjoitti siitä, mistä jotain tiesi – eli itsestään ja Lontoon polviin ulottuvasta saasteliejusta. Kuin sattumalta nämä molemmat sattuivat myös olemaan aikakauden suurimpia ongelmia, joten lämminhenkisen yhteiskuntakritiikin menestys oli taattu.

Dickens meni naimisiin Catherine Hogarthin kanssa, ja perhe osoitti vastuuntuntoa Lontoon ylikansoitusongelmaan hankkimalla kymmenen lasta. Vuonna 1858 Dickens yritti ottaa Iso-Britannian historian toisen avioeron, mutta epäonnistui ja joutui elämään vaimonsa ja uuden rakastajansa kanssa saman katon alla koko loppuelämänsä. Tämä lisäsi huomattavasti Dickensin tarkkaavaisuutta yhteiskunnan erinäisiin sosiaalisiin epäkohtiin.

Dickensin kirjoitusten tematiikkaa hallitsee klassinen kysymys hyvästä ja rahasta. Hän otti teoksillaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja sympatisoi sinisilmäisiä orpolapsia, mutta tärkeintä kuitenkin oli kääriä myynnistä mahdollisimman isot rahat. Dickensin valveutuneisuus tekijänoikeuskysymyksistä ajoi hänet usein lakitupaan, sillä kukaan muu ei ollut kuullut tuohon aikaan tekijänoikeuksista vielä mitään. Riitojen seurauksena Dickens vaihtoi kustantajaa kuin sukkia. Pahimpien riitojen aikana Dickens kävi jopa Yhdysvalloissa räyhäämässä, kun hänen tuotannostaan oli otettu piraattikopioita kaapparikapteenien käyttöön. Kiistat ratkesivat brittiläisellä jämeryydellä suullisiin ”Juu, emme enää koskaan. Palaa vain rauhassa sinne toiselle puolelle Atlanttia” -sopimuksiin.

Rahatuotanto

Varoitus: Seuraava kirjoitus saattaa paljastaa yksityiskohtia juonesta, kuten sen, että ex-kommodori Norrington varastaa Davy Jonesin sydämen.

Dickensin tuotannon leimallinen piirre on kyvyttömyys lopettaa kirja ajoissa. Hän oli omana aikanaan hyvin mediatietoinen kirjoittaja, joka kiersi kadulla kysymässä, mistä ostajat haluaisivat seuraavassa luvussa maksaa ja kirjoitteli sen mukaan. Lopputuloksena oli 1800-luvun Salatut elämät -tasoisia spektaakkeleita; teosten perusrakenne on yhtä naiivi ja yksinkertainen kuin päähenkilöt, mutta kerronta on yleensä vatkattu monisatasivuiseksi maailmaa syleileväksi puuroksi. Lukemista helpottavat Dickensin kerronnalle ominaiset, perinteisesti pitkät ja, yleensä monipolvisiksi muotoutuvat, hankalat kiilalauseet, joiden takia yksinkertaisinkin, puhumattakaan hänen myöhäistuotantonsa monitasoisuudesta, ilmaus saadaan jatkumaan rivitolkulla. Kirjat on alun perin julkaistu jatkokertomuksina noin 500 osassa. Yksiin kansiin kootut teokset olivat hillittömän kokonsa takia harvinaisempia ja kalliita, sillä niiden mukana toimitettiin kuljettamiseen tarvittavat kärryt ja muuli.

Dickensillä on yhdenlaisia henkilöhahmoja: outoja. Yhteistä henkilöille on, että yksikään alle 25-vuotias hahmo ei ole onnellinen ja kaikki yli 25-vuotiaat ovat kieroja huijareita. Teoksissa kierrätetään jonkin verran samoja teemoja, mikä alla olevasta esittelystä selvinnee.

Teoksia

• Suuria odotuksia (Great Expectations, 1860–1861) – Pip on köyhä ja onneton. Sitten seuraa Dickensin myöhäistuotannolle ominaista psykologista erittelyä, köyhien ruumiineritteitä ja muuta naturalistista. Lopuksi Pip huomaa edelleen olevansa köyhä ja lisäksi yksinäinen.
• Pikku Dorrit (Little Dorrit, 1855–1857) – Arthur ja Sarah ovat köyhiä ja onnettomia. He rikastuvat ja huomaavat olevansa rikkaita ja onnettomia. Lopuksi talo sortuu pääpahiksen niskaan.
• Oliver Twist (1837–1838) – Dickens käsittelee paatoksella orpokoteja, lapsityövoimaa ja teollistumisen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Oliver on onneton ja orpo.
• Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut (The Life and Adventures of Nicholas Nickleby, 1838–1839) – Dickens käsittelee paatoksella yksityisiä sisäoppilaitoksia, lapsityövoimaa ja teollistumisen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Nicholas on onneton ja melkein orpo.
• Kolea talo (Bleak House, 1852–1853) – Dickens käsittelee paatoksella brittiläistä oikeuslaitosta, lapsityövoimaa ja teollistumisen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Esther on onneton ja orpo.
• David Copperfield (1849–1850) – Dickens käsittelee paatoksella omaa lapsuuttaan, lapsityövoimaa ja teollistumisen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Charles David on onneton ja orpo.
• Joululaulu (A Christmas Carol, 1843) – Saituri Roope Ankka saa kuulla Jacob Marleyltä, että joulun kolmen hengen mielestä hän on ilkeä riistokapitalisti. Kolme joulun henkeä kertovat Roopelle tämän olevan ilkeä riistokapitalisti. Roope tajuaa olevansa ilkeä riistokapitalisti.

Koe myös

• köyhyys
• surkeus
• itku ja parku