Heinäkuun vallankumous

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Star.svg
Tämä artikkeli on kouluesimerkki siitä, miltä hyvä sivu voi näyttää. Tee näin.
Virkistävää nähdä edes joskus tätä kuvaa käytettävän siihen oikeasti liittyvän vallankumouksen yhteydessä. Rintansa paljastanut nainen sai kaikki mösjööt syöksymään peräänsä kuolemaa uhmaten. Näin murrettiin monta esivallan katusulkua.

Heinäkuun vallankumous oli pariisilaisten 27.29. heinäkuuta 1830 järjestämä puolispontaani ja maalauksellinen mellakkasarja, jonka seurauksena yksi kusipäinen kuningas heitettiin pihalle Versailles'sta ja vaihdettiin toiseen, jonka pään täyttyminen kesti seuraavat kahdeksantoista vuotta. Sekavassa rähinässä mukana olleet rettelöitsijät antoivat kivenheitto-orgioille niiden päätyttyä nimen les Trois Glorieuses, kolme kunnian päivää,[1] peittääkseen sen, että olivat koko tapahtuman ajan vallankumouksellisessa tuiterissa.[2]

Riehumisen taustat[muokkaa]

Riehuminen tapaa synnyttää lisää riehumista. Kun Napoleonin mantereenlaajuinen häviämisretki oli saatettu lopulliseen päätökseen Waterloossa 1815, Wienin kongressi sai taas rauhassa pohtia Euroopan tulevaisuutta Itävallan keisarin kantaessa pöytään lisää leivonnaisia. Pohdinnoissa päädyttiin siihen lopputulokseen, että Napoleonin riehuminen oli saanut alkunsa vuoden 1789 vallankumouksellisten riehumisesta, joka puolestaan oli saanut alkunsa yleisestä tyytymättömyydestä plösöä Bourbon-sukuista kuningas Ludvig XVI:tä kohtaan. Koska Bourbon-kuningasta kohtaan tunnettu viha oli sotkenut koko mantereen asiat, keksivät kongressin osanottajat vain yhden mahdollisen ratkaisun: oli painettava nopeasti RW-nappulaa ja palautettava plösö Bourbon-kuningas Ranskan valtaistuimelle.

Bourbonien paluu[muokkaa]

Ludvig XVIII oli alkuperäinen Burger King.

Ikävä kyllä vallankumoukselliset olivat riehakkuuksissaan irrottaneet Ludvigilta pään, minkä seurauksena kruunu ei enää pysynyt tämän kaulantyngällä. Oli siis löydettävä uusi, mielellään vähintään yhtä plösö Bourbon uudeksi kuninkaaksi. Päättömän kuninkaan veli ilmoitti halukkuudestaan; hän oli Bourbon, hänellä oli kokemusta edustustehtävistä, ja hän oli ylipainoinen. Hänet kruunattiin kuningas Ludvig XVIII:ksi.[3]

Ludvig XVIII oli sen verran kiintynyt omaan roikkuposkiseen kaaliinsa, että oli valmis tekemään myönnytyksiä tasavaltalaisen ideologian sokaisemalle prolelle. Hän antoi perustuslaillisen peruskirjan (la Charte), mikä tarkoitti käytännössä vielä Ludvig XVI:n aikoja selvempää vajoamista loisen asteelle – perustuslaillinen kuningas ei ole näet mitään.[4] Vastineeksi hän sai pitää Ranskan tunnuksena trikolorin asemesta Bourbonien valkoisen lipun, joka tuli sittemmin suosituksi Ranskan sotalippuna. Näin saatiin Ranskaan aitosuomalaiseen tapaan huiputuskompromissi, josta kaikille jäi yleisen kuvitelman mukaan hyvä mieli. Kuningas sai kuvitella olevansa kuningas, ja vallankumousihanteiden elähdyttämä liberaali eliitti sai kuvitella elävänsä vapaassa maassa.

Kaarle X: ”Kai se valtio minä olen, vai miten se meni”[muokkaa]

Kaarle X teki kaikkensa ärsyttääkseen alamaisiaan. Vai luulitko, että tuo ilme on sattumaa? Eikö vain tulekin sellainen olo, että tuota tekisi mieli vähän kurmuuttaa? Eikö tulekin? Myönnä pois.

Tässä molemminpuolisessa kuvitelmassa sujui kaikki suhteellisen hyvin vuoteen 1824 saakka, jolloin Ludvig XVIII:n valtaisa ihrakerros alkoi sulaa syyskesän helteellä. Maan huippulääkärit tekivät parhaansa, mutta mitään ei ollut tehtävissä: kuningas suli muodottomaksi möykyksi ja haudattiin uppopaistoaltaassa. Uudeksi kuninkaaksi nousi sulaneen edeltäjän luonnevikainen pikkuveli Kaarle X.

Siinä missä Ludvig oli edustanut vanhan hyvän ajan monarkiaa olemalla läski ja hikoilemalla kuin sika, edusti Kaarle sitä saamalla kaikki vittuuntumaan mahtaileviin elkeisiinsä kahden päivän sisällä kruunajaisistaan. Hän elvytti tavan hiplata risatautisia parantaakseen nämä kuninkaallisella kosketuksellaan,[5] kaveraasi kardinaalien kanssa,[6] rajoitti sananvapautta, katsoi työnantajakseen Jumalan ja kiilaili pariisilaisten yökerhojen jonoissa karjuen kovaan ääneen: ”Ettekö te tiedä, kuka minä olen?” Ranskalaiset sietivät kuninkaan röyhistelyä viitisen vuotta nuristen aina toisilleen aamucroissanteja mutustellessaan, että on se kusipää se Kaarle, on. Sitten, vuonna 1830, ranskalaisten (viini)malja tulvi yli äyräiden.

Vuosien 1829—1830 hallituskriisi[muokkaa]

Wiki-deathstar.png
Tosikoille ja heille, joita aihe vähemmän kiinnostaa, on Wikipediassa surkea tynkä heinäkuun vallankumouksesta.

No siinä on mielenkiintoa uhkuva otsikko. Tällä saadaan nuoret innostumaan historiasta ihan varmana.

Elokuussa 1829 Kaarlen piti vaihteeksi käyttää jumalallisia valtaoikeuksiaan – hänen piti valita joku kavereistaan muodostamaan uusi hallitus. Hän valitsi Polignacin ruhtinaan, joka oli menettänyt puolet aivoistaan epäonnistuneessa giljotiiniteloituksessa ja muuttunut sen seurauksena historian kovimmaksi rojalistiksi. Kaikkien muiden kuin kuninkaan mielestä valinta oli äärimmäisen syvältä. Äärirojalistina Polignac oli kaikessa samaa mieltä kuin kuningas, sikäli kuin sattui mieltä olemaan.

Samaan aikaan Ranskassa alkoi muhia myös kuvataiteellinen kriisi. Vallankumousaikana ja Napoleonin sotien lomassa oli voitu maalata todella hulppeita maalauksia, joissa trikolorit lepattivat vallatuista vankiloista, ihotautiset vallankumousjohtajat kuolivat kylpyammeeseen, kenraalit ratsastivat Alppien yli tarpeettoman herooisissa asennoissa ja jättiläismäiset armeijat ottivat yhteen eksoottisissa ympäristöissä pyramideilta Moskovaan. Bourbon-restoraation jälkeen oli voinut maalata lähinnä kruunajaismuotokuvia kaljuuntuvista lihapullista ja jotain jokimaisemia. Tämä oli suuri ongelma Ranskan taiteilijoille, sillä kaljuuntuvien lihapullien kruunajaismuotokuvilla ei juuri pääse sänkyyn naisten kanssa.[7] Tarve mullistaville kuninkaallisia kaataville tapahtumille, joista voisi maalata naisia kaatavia taideteoksia, oli ilmeinen. Taiteilijalevottomuudet kiihtyivät samanaikaisesti hallituskriisin kärjistyessä.

Kesällä 1830 pidettiin Ranskassa edustajainhuoneen vaalit, joissa pääsi äänioikeuttaan käyttämään yhteiskunnan varakkain, taantumuksellisin ja pelokkain prosentti. Siitä huolimatta Kaarle X:n vittuilupolitiikkaa vastustava ja taiteilijoiden vaatimuksia puolustava oppositio sai enemmistön edustajainhuoneeseen. Kaarle ei ollut tyytyväinen tulokseen ja päätti erottaa koko porukan. Heinäkuun 25. päivänä 1830 kuningas hajotti edustajainhuoneen, määräsi voimaan lehdistösensuurin, pysäköi vaununsa invapaikalle ja heitti uuden rubiinikoristeisen nuuskarasiansa kääreen kadulle viitsimättä etsiä roskakoria. Nämä toimet saivat kaikki paitsi vakavimmin dementoituneet rojalistit suuttumaan pahanpäiväisesti.

Vallankumous: kolme (3) kunnian päivää[muokkaa]

Sain naisen, puretaan barrikadi ja lähdetään kotiin!

Heinäkuun 27. päivänä ilmestyi Pariisissa kokonaista neljä sanomalehteä, joissa kerrottiin, etteivät ne voi sensuurin takia ilmestyä. Poliisit sulkivat lehtipainot ja yrittivät takavarikoida painoksen. Taidemaalarit tajusivat, että hetki oli koittanut ja että pääkaupungin kriittinen massa voitaisiin valjastaa taiteellis-seksuaalisten päämäärien edistäjäksi. Väkijoukko kokoontui kuninkaallisen palatsin aukiolle vaatimaan parempaa taidetta, jolloin poliisi ampui sitä tappaen useita mielenosoittajia.[8]

Neuvokkaat pariisilaiset vierailivat yöllä kaupungin aseliikkeissä kansallistamassa hieman omaisuutta. Kylläpä lainvartijat seuraavana päivänä, heinäkuun 28., yllättyivät. Kuninkaalle lähetettiin sana, että pääkaupungissa oli alkanut vallankumous.

Kuningas itse ei ollut kuninkaanpalatsissa näkemässä tapahtumia. Hän oli vienyt Ludvig XVI:n ihailunsa niin pitkälle, että halusi jäljitellä tätä kaikessa. Niinpä heti kun Pariisissa alkoi ilmetä viitteitä pian puhkeavista levottomuuksista, Kaarle lähti metsästysretkelle tiluksilleen Saint-Cloud'hun. Mielenosoittajien sijasta hän ampui fasaaneja sekä kettuja ja talloi hevosmuurahaisia aivan kuin Ludvig Päätön oli tehnyt heinäkuussa 1789. Saatuaan tiedon tapahtumista Kaarle X pelasi solitairensä loppuun ja käski sitten alaisiaan "tekemään jotain" ja palasi Versailles'hin. Tähän mennessä radikaalimaalarit tukijoineen olivat kuitenkin jo ehtineet 29. päivään mennessä ottaa haltuunsa koko Seinen eteläpuolisen Pariisin, joka oli tuolloin aavistuksen verran pohjoispuolta maalauksellisempi. Kaduille pystytettiin barrikadeja, ja taiteilijat tekivät harjoitelmia sekä luonnoksia hiki baskerissa.

Erään taiteilijan kankaalle ikuistettu iskuyritys. Kolme kunnian päivää... kolme lippua. Ensin on Bourbonien valkoinen lippu, joka repeää... ja tahriintuu vereen... OMG, se muuttuu trikoloriksi! TRIKOLORIKSI!!11!

Nyt vaatimukset myös kovenivat: taiteilijat vaativat Kaarlea kuvauksellisempaa Bourbonia valtaistuimelle. Suuri osa kansasta oli muutenkin kyllästynyt hallitsijan ylimieliseen naamatauluun, joten painetta hallitsijanvaihtoon oli runsaasti. Radikaalitaiteilijat valitsivat komeimmaksi Bourboniksi Orleansin herttuan Louis-Philippen, jolle lähetettiin maanitteluviesti. Samaan aikaan kapinalliset lähestyivät luonnosvihkoihinsa tuhertavat taidemaalarit kintereillään Louvrea, joka olisi vallattava, jotta vallankumouksesta syntyvät hienot maalaukset voitaisiin ripustaa sen seinille. Kaarle erotti Polignacin ruhtinaan, mutta kapinalliset eivät hajaantuneet. Kaarle potkaisi Polignacia ahteriin, mutta kapinalliset eivät hajaantuneet. Kaarle kiskoi Polignacin polvihousut kinttuihin ja heitteli tätä sekä suolaisilla että makeilla piirailla, mutta kapinalliset eivät hajaantuneet.

Heinäkuun 30. päivänä Orleansin herttua Louis-Philippe saapui pääkaupunkiin, jolloin Kaarle X pilasi viimeiset puhtaat silkkipöksynsä. Hän luovutti kruunun pikkuserkulleen, joka luovutti sen sedälleen, joka luovutti sen apelleen, joka luovutti sen takaisin Kaarlelle. Merde, sanoi kuningas, täytti matka-arkkunsa palatsin pöytähopeilla ja pakeni Versailles'ta. Vallankumous oli päättynyt. Ensimmäiset taulutkin olivat jo valmiina odottaen enää vernissausta, ja taiteilijat olivat todella tehneet vaikutuksen naisiin. Lisäksi paluu absolutismiin oli torjuttu ja Ranskaan luotu perustuslaillinen monarkia.

Entäs sitten?[muokkaa]

Ludvig Filip laskee symbolisesti kätensä Suur-Pariisin puhelinluettelon ylle.

Heinäkuun 31. päivänä Orleansin herttua suostui kuninkaaksi. Kaarle X luopui kruunusta pienen vitkuttelun jälkeen 2. elokuuta ja lähti vollottamaan kohtaloaan Britannian torypuolueelle. Louis-Philippe kruunattiin nimellä Ludvig Filip kuninkaaksi – ranskalaisten kuninkaaksi, ei Ranskan kuninkaaksi. Tämä muutos kieli uuden hallintoperiaatteen sekä pikaruokakulttuurin saapumisesta Ranskaan. Tapahtui suuria uudistuksia. No, oikeastaan näkyvin uudistus oli se, että Bourbonien lippu korvattiin vallankumoustrikolorilla. Lisäksi Ludvig Filip antoi jonkun peruskirjan, jossa lupasi juttuja. Kansalliskokouksen perinnöllinen yläkamari lakkautettiin ja tilalle tuli uusi, nimitettävä elin. Lisäksi äänioikeus laajeni huomattavasti. Vuoden 1830 vallankumouksessa taiteilijat saivat naisia ja kokonaista kolme prosenttia aikuisista miehistä sai äänoikeuden (ns. kolme kunnian prosenttia).

Heinäkuun vallankumouksen runsaan kolmen kunnian päivän seuraukset lyhyesti:

  • Ranskan taiteilijat saivat rahaa, mainetta ja naisia.
  • Ranskaan saatiin uusi kuningas, jonka kusipäistyminen kesti kahdeksantoista vuotta, ennen kuin Kaarle X:n taso oli saavutettu.
  • Belgiassa sattui jotain levottomuuksia vallankumoukseen liittyen.

Katso myös[muokkaa]

Viitteet[muokkaa]

  1. Ranskankielinen Wikipedia viis veisaa neutraalista näkökulmasta, joka on pelkkää Bourbonien juonittelua, ja kutsuu koko tapahtumaa tällä häikäilemättömällä propagandanimellä: [1]
  2. Heinäkuun helteet vaikuttavat käymisprosessiin tavalla, joka aiheuttaa arvaamattomia seurauksia. Ranskassa kaksi vallankumousta sai alkunsa heinäkuussa, ja sanskulottien vallankumouskalenterissa kuun uusi nimi oli tuitéridor.
  3. Edellinen kuningas oli tosin ollut järjestysluvultaan XVI. Kyseessä oli yksinkertainen laskuvirhe hankalien roomalaisten numeroiden kanssa. Myöhemmin mokan selittämiseksi keksittiin täysin tuulesta temmattu tarina siitä, miten Ludvig XVI:n poika, joka olisi muka ollut oikeasti Ludvig XVII, kuoli vankeudessa vallankumousaikana.
  4. Ei niin yhtään mitään.
  5. Kyseessä saattoi myös olla jonkinlainen fetissi. Tämä on sentään Ranska.
  6. Kyseessä saattoi myös olla jonkinlainen fetissi. Tämä on sentään katolinen kirkko.
  7. Muistakaa nyt, että tämä on Ranska.
  8. Myöhempi tutkinta ei havainnut poliisin toimissa mitään huomauttamista; pikemminkin harmiteltiin ruumiiden vähäistä lukumäärää.