Hikinews:Hikinewsin kulttuurikulmaus: Nilli Kuikkonen haastaa kotimaisen kirjallisuusinstituution jättämällä kirjansa kirjoittamatta

Tämä sivu on osa Hikinews-palvelua.

8. marraskuuta 2015

Sateinen Oulu. Merenrantakaupunki kyyhöttää syksyn syleilyssä matalana ja alakuloisena eikä jaksa nousta vastustamaan veden ryöppyä, joka tekee kaikesta mustaa ja kiiltävää kuin maailman myrkyllisimmän käärmeen suomupeite. Minä olen kulttuuritoimittaja Mika Trenssi. Minä tunnen lähes seksuaalista mielihyvää, kun saan nähdä näitä kirjoittamiani sanoja painetussa kulttuurijulkaisussa ja saan siitä vielä rahaa.

Täällä Oulussa, kaiken tämän pimeyden keskellä, hengen valo luo vielä kajonsa mieltemme horisonttiin. Täällä, jossain Oulun lukuisista kahviloista, viettää aikaansa kirjailija Nilli Kuikkonen, mies, joka on noussut sensaatioksi jo nuorella iällä. Kuikkonen istuu yksin pöydässään odottamassa tuloani näennäisen välinpitämättömänä. Hiukset sojottavat joka suuntaan sen näköisinä, että niiden muotoiluun on täytynyt käyttää useampi tovi. Kasvoja varjostaa parin päivän sänki. Kuikkonen kunnioittaa haastattelutilannetta ohutkauluksisella pikkutakilla ja ironisella printtipaidalla, yhdistelmällä, joka on yhtä aikaa harkitun hienostunut ja huoleton.

"Saako tähän istua?" tiedustelen kohteliaasti, vaikka tiedänkin vastauksen, olenhan itse sopinut tämän haastattelun juuri tänne. Nilli Kuikkosen huuli nytkähtää lyhyeen hymyyn ja hän viittilöi luisevalla kädellään minut istumaan.

Sanoja alkaa purkautua Kuikkosen suusta ennen kuin ehdin kysyä mitään. "Elän taas sellaista lamaannuksen vaihetta. Kahvia kuluu vähintään kaksikymmentä kuppia päivässä", Kuikkonen sanoo lakonisesti ja pyyhkäisee hiuksia pois otsaltaan. "Kirjallinen elämä on vaikeaa, se pistää mielen pirstoiksi. Mutta jossain vaiheessa tästä taas noustaan."

Kuikkosella on hyvä syy hoippua reunan tietämillä. Kotimainen kirjallisuusinstituutio odottaa tältä nuorelta mieheltä paljon. Viime syksynä Kuikkonen häkellytti koko kulttuurikenttää jättämällä esikoisrunokokoelmansa kirjoittamatta. Sitä vetoa hän oli kaavaillut koko lukioaikansa. Se oli Kuikkosen tapa protestoida kirjallisen kenttämme pöhöttyneisyyttä vastaan. Ennen pitkää Kuikkonen löysi nimensä lukuisien paikallis-, maakunta- ja kulttuurilehtien palstoilta. Naistenlehti kävi Kuikkosen kanssa vaateostoksilla. Lukuisat kirjallisuudenopiskelijat suunnittelevat kirjoittavansa gradunsa Kuikkosen tuotannosta – "koska he ovat nuoria, naisia ja heillä ei ole mielikuvitusta", Kuikkonen kuittaa omaan hersyvän epäkorrektiin tyyliinsä.

Kuikkosen mielestä kotimaisessa kirjallisuudessa on liikaa hahmokehittelyä, liikaa juonta, liikaa symboliikkaa, liikaa luontokuvausta, liikaa ihmisten välisiä suhteita, liikaa yhteiskunnallista sanomaa, liikaa kieltä ja liikaa tekstiä. Kuikkosella on tasan yksi kirjallinen visio, joka leimaa koko hänen tuotantoaan.

"Kirjailijat luottavat nykyään ihan liikaa siihen, että kun he laativat silloin tällöin jonkin omaan puisevaan ohjelmaansa takertuvan proosanpökäleen, niin ennen pitkää he löytävät itsensä Finlandia-ehdokaslistalta. Minun tuotantoni on kapinointia kaikkea tällaista ajattelua vastaan", Kuikkonen sanoo. "Kun kirjailija alkaa kirjoittaa kirjaa, hän tulee tahtomattaankin leikanneeksi vain palan omia ajatuksiaan ja aikamme kaoottista luonnetta ja saattaneeksi sen kansien väliin. Koko prosessi on pelkkää pimitystä. Ei, paras tapa kommentoida aikamme kaoottista luonnetta ja saada se tallentumaan jälkipolville on jättää kirjat kirjoittamatta. Kun ajattelen näin, voin oikeastaan sanoa, että koko maailma on se täydellinen teos, joka minulla on jäänyt kirjoittamatta."

Raukea Kuikkonen pyörittelee sormellaan puolityhjää lattekuppiaan asetilla. Minä pohdin hänen äskeisiä sanojaan. Tämä on röyhkeää, tämä on jotain uutta. Edessäni on mies, joka on kirjailija jumalan armosta. Siksi hän voi sanoa ja jättää sanomatta mitä tahansa.

Sitten ajattelutuokio katkeaa. Kuikkonen kohottaa katseensa ja luo minuun itsevarman, herkeämättömän tuijotuksen. "Ajatellaanpa vaikka sinuakin ja sinun asemaasi kirjallisuusinstituutiossa. Olet kulttuuritoimittaja. Kuvittelet ja haaveilet, että jossain vaiheessa elämääsi, kun olet aikasi mutustanut omaa osaasi kirjallisuusinstituution suuresta kermakakusta, tylsyytesi, harmaantumisesi ja keski-ikäistymisesi yhtäkkiä mukamas lakkaavat ja sinä kirjoitat kirjan. Koko kulttuuritoimittajuutesi tähtää tähän päämäärään, vaikka samalla se eliminoi tämän päämäärän toteutumisen syövyttämällä mielikuvitustasi ja elämännälkääsi vuodesta toiseen. Kun luusi sitten lopulta kipataan kuoppaan, nuoriso lukee artikkeleitasi ja inhoaa kaikkea sitä mitä edustat. Sieltä tulevat uudet kirjailijat, sieltä tulevat uudet kulttuuritoimittajat, ja koko noidankehä alkaa taas alusta. Vain ja ainoastaan minä tiedän tämän, vain ja ainoastaan minulla on sanaseni sanottavana tähän. Mutta en sano. Kirjallisuusinstituutiomme saa turhaan nääntyä kuolatessaan minun tuotantoani. Olen hukattu potentiaali ja siis meidän aikanamme se ainoa oikea potentiaali", Kuikkonen sanoo.

Kuikkonen lakkaa intensiivisen tuijotuksensa ja vaipuu kaivamaan taskujaan. "Mieleni tekee röökiä. Tupakointi on nautinnoista paras: siihen jää koukkuun ja se tappaa sekä minut että ympäröivät ihmiset", hän sanoo. "Jos sinulla on vielä jotain kysyttävää, kysy äkkiä. Ymmärrän, että olen tärkeä, mutta minun tekee mieleni polttaa."

Mietin hetken viimeistä kysymystäni. Sitten se tulee kuin tilaamatta: "Onko missään enää mitään mieltä?"

Kuikkonen vastaa: "Legendaarinen oululainen juoppo Kolikko-Tane kuoli vastikään ja koko kaupunki pysähtyi hetkeksi. Siinä on kaikki missä on mieltä." Sitten hän nousee pöydästä ja lähtee ulos tupakalle. Minä jään yksin tyhjän pöydän ääreen. Päässäni risteilee ympäriinsä kaikki se, mitä äsken kuulin ja näin.

Tänään ostan kyllä lähi-Valtsun tyhjäksi oluesta, se on saletti.