Suomen evankelis-luterilainen kirkko

Tämä artikkeli on kouluesimerkki siitä, miltä hyvä sivu voi näyttää. Älä yritä olla luova, tee vain tasan kuten tässä.

Turun ja Suomen arkkipiispan vaakuna kuvastaa evankelis-luterilaisen kirkon primus inter pares -johtajan asemaa: lattea symboli hiipassa ja iltapäivälehden väreissä.

Suomen evankelis -luterilainen kirkko on Suomen pääasiallinen valtionkirkko, jonka tehtävänä on kantaa huolta sosiaalipolitiikasta niiltä osin kuin maan hallitusta ei satu kiinnostamaan. Kirkko on saanut nimensä saksalaisen reformaattorin, musteenviskelijän ja antisemiitin Martti Evankelis-Lutherin mukaan.^[1]

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on historian mukautuvaisin kirkkokunta. Se on erikoistunut seuraamaan aikaansa ja mukauttamaan itsensä kauden ei-liturgisen värin mukaiseksi sekä nolaamaan itsensä toistuvasti ko. prosessissa.

Historia[muokkaa]

Mikael Agricola kuvitteli, että suomenkielinen Uusi testamentti kiinnostaisi Kustaa Vaasaa oikeasti. "Kivat kannet. Sulatetaanpa vähän lisää kirkonkelloja."

Alussa oli kuningas. Ja kuninkaalta puuttui rahaa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on olemassa vain ja ainoastaan Kustaa Vaasan persaukisuuden takia. Kun juuri valtaistuimelle ahterinsa sijoittanut nousukaskuningas tajusi, että valtion kassa – samoin kuin hänen omansa – ammotti tyhjyyttään, hän halusi käsiksi Ruotsin katolisen kirkon hulppeisiin ehtoolliskalkkeihin. Kustaa etsi sopivassa määrin valtiollista esivaltaa nöyristelevän uskonnollisen toisinajattelijan – itse aiheuttamansa talonpoikaiskapinan veristä kukistamista vaatinut hullu saku munkki Martti Luther sopi tarkoitukseen mainiosti – ja kansallisti kirkon. Ruotsin valtakunnassa toteutettiin reformaatio, jonka ensisijainen sisältö oli se, että Kustaa Vaasa keksi oman kirkon, asetti itsensä sen pääksi^[2] ja rohmusi itselleen leijonanosan Ruotsin katolisen kirkon varoista. Toissijaisesti toteutettiin opillisia uudistuksia, suomen kirjakielen keksimistä yms. pientä byrokratiaa.^[3]

Ruotsin historiassa 1600-lukua kutsutaan puhdasoppisuuden ajaksi. Tällä tarkoitetaan, että yhteiskunnassa vallitsi harras kyttäysilmapiiri. Luterilaisia hyveitä harjoitettiin paitsi väestön nöyräksi pelottelemisen muodossa myös lähtemällä murhaamaan ja raiskaamaan Jumalan kunniaksi Saksanmaalle kolmikymmenvuotiseen sotaan.

Puhdasoppisuuden aikana alkoi myös evankelis-luterilaisen kirkon arvokkain kontribuutio Suomen sivistykselliseen elämään: kansanopetus. Kansanopetuksen sisältönä oli opettaa suomalaiset hokemaan ulkoa Vähä katekismus,^[4] jotta kirkonmiehet eivät olisi kokeneet aikansa menevän hukkaan sitä kääntäessään. Mikäli hallintoalamainen ei osannut ladella ulkoa Vähä katekismuksen mantroja, hän ei päässyt ehtoolliselle eikä naimisiin. Koska em. instituutiot olivat ainoita ei -syntisiä tapoja juoda alkoholia ja harrastaa seksiä, hokemien toistamisesta tuli hyvin suosittua.

Puhdasoppisuuden aikana Suomessa hoitivat ansiokkaasti piispoina Ruotsin kruunun antamaa pelottelu-, säikyttely- ja kyyläystehtävää Iisak Rothovius sekä Johannes Gezeliukset vanhempi ja nuorempi. Heidän työnsä onnistui niin hyvin, että kansan pariin jääneet pakanalliset tavat, kuten elämänilo, onnistuttiin karsimaan täydellisesti, eivätkä ne ole sen koommin suomalaiseen kansanluonteeseen palanneet.^[5]

1700-luku oli kaikkialla Euroopassa valistuksen vuosisata. Tuolloin ryhdyttiin kyseenalaistamaan useita perusteettomia käsityksiä. Muualla tämä tarkoitti paljolti uskontokritiikkiä, mutta Pohjolassa perusteettomista uskomuksista kyseenalaistettiin onnistuneesti lähinnä Ruotsin suurvalta-asema. Suomen kirkossa kyttäysmeininki kuitenkin helpotti, kun eräät kirkonmiehet, kuten Anders Chydenius, ryhtyivät poikkeuksellisesti pohtimaan jotakin hyödyllistä, kuten taloustiedettä ja talouspolitiikkaa. Järjen aikakausi päättyi kuitenkin pikaisesti, kun kaiken hyvän syntysijoilta Saksasta lemahti Suomeen pietismi. Melkein sadan vuoden järjenkäyttö oli ottanut eräiltä saksalaisilta koville, joten liike vei takaisin Jumalan helmoihin, mutta tällä kertaa yksilöllisellä tavalla ja yksilöllisen kokemuksen kautta. Näin saivat alkunsa Suomenkin kristilliset herätysliikkeet, jotka tunnetusti painottavatkin kovasti yksilöllisyyttä riittävän kollektiivisissa muodoissaan, joilla ei tietenkään tule olla liikaa tekemistä yksilöllisen ajattelun kanssa.

Kun Suomesta tuli Venäjän suuriruhtinaskunta vuonna 1809, Suomen luterilainen kirkko osoitti avarakatseisuutensa ottamalla virallisesti pääkseen Venäjän keisarin, joka sattui olemaan ortodoksi. Tämä ei tuottanut kirkolle mitään ongelmia – pulmia aiheuttivat lähinnä junttiluterilaiset, jotka eivät malttaneet pysyä hiljaa, allapäin tai molempia. Koska kirkko oli jättänyt vanhan kyttäysmentaliteetin osittain taakseen, Suomen vireällä maaseudulla syntyi koko joukko pietismin, nurkkakuntaisuuden ja kateuden inspiroimia spontaaneja kyttääjäliikkeitä, joita kutsutaan yleensä kansanherätykseksi. Paavo Ruotsalainen ja kumppanit vaikuttivat merkittävästi suomen kielen kehitykseen, sillä heitä kuvaamaan kehittyi erikoislaatuinen ilmaus, jossa on kaksi H:ta peräkkäin. Ruotsista saakka kantautui maahan lestadiolaisuuden kaltaisia maailmanvaltaa tavoittelevia liikkeitä, joiden kanssa kirkon johto oli odotetusti helisemässä. Lopulta päädyttiin kirkon tulevaisuuden kannalta enteelliseen päätökseen, jonka mukaan monipuolinen pöhköys on kirkolle rikkaus. Mitä enemmän pöhköyttä, sitä rikkaampi kirkko siis on.

Hallinto[muokkaa]

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pyrkinyt korvaamaan onttouttaan vahvalla byrokratialla, sillä byrokratia tuo nykyään ihmisten elämään enemmän henkistä sisältöä kuin mikään uskonto. Usko on ehkä 2000-luvulla anakronismi ja ikuinen elämä huuhaata, mutta byrokratia on ja pysyy. Evankelis-luterilainen kirkko on Suomessa järjestetty episkopaalis-byrokraattisen mallin mukaisesti, ja osittain juuri siksi kaikista viimeisen 60 vuoden aikana pystytetyistä kirkkorakennuksista onkin pyritty tekemään mahdollisimman virastomaisia.

Kirkollisen byrokratian pääasiallisena tarkoituksena on torjua alati väijyvää uskonnollisen kokemuksen uhkaa korvaamalla se konttoriraapustelulla, jonka liturginen väri on harmaa. Kirkon byrokratia onnistuu myös useissa tapauksissa hautaamaan oppiriidat pois näkösältä – näissä tehtävissä kirkon hallinto on verraten tehokas.^[6]

Oppi ja tunnustus[muokkaa]

Pääartikkeli: Latteuksen evankeliumi

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole oppia, vaan sen keskeisten sanomien summa koostuu kaikesta, mihin sen keskimäärin kerran vuodessa kirkkoon vaivautuvat nimellisjäsenet^[7] sattuvat uskomaan. Kirkon jäsenet käyttävät kirkollisia palveluita lähinnä kulissien takia muutamissa seremoniallisissa tilaisuuksissa, ja näin ollen onkin ollut kirkolta viisas päätös häivyttää kaikki kristinoppiin kuuluvat kysymykset tapulin taakse. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei pidä auktoriteettina sen paremmin Raamattua kuin järkeäkään, vaan kivuutta – sitä, että kenellekään ei tule mistään paha mieli. Onhan paha näet hyvän vastakohta. Harmaakivikirkkojen aika on ohi, sillä nykyään muodissa on harmaa kiva kirkko.

Kirkon sisällä raivoaa opin tosiasiallisesta puuttumisesta huolimatta jatkuvasti opillisia riitoja, jotka keskittyvät tavallisesti kristinopin kannalta keskeisen relevantteihin sekä vanhastaan kirkonmiehiä kovasti kiinnostaviin aiheisiin eli naisiin ja homoihin. Näiden kiistojen käyminen täyttää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskeisimmän tehtävän eli viihteen tuottamisen.

Naispappeustappelu eroamisineen, painostuksineen, yhteistyöstä kieltäytymisineen ja työpaikkakiusaamisineen oli pitkään mielenkiintoisinta, mitä kansankirkon piirissä tapahtui. Aiheessa on kyse siitä, kelpuuttaako kaikkivaltias Jumala maagiset riitit, jos niiden suorittajalla ei ole munia. Naispappeuden vastustajien mielestä on perverssiä, että nainen haluaa pukeutua mekkoon. He vastustavat asiaa ankarasti, sillä paavalilainen misogynia on heidän uskonsa keskeisin tukipilari.^[8] Tästä seurannut vuosikymmenien komedia, jossa päädytään toistuvasti ruikuttamaan akkamaisesti puolin mutta etenkin toisin, ei ole kuitenkaan säilyttänyt tuoreuttaan – syynä pidetään erittäin ammattitaidotonta ohjausta. Viime aikoina hillitön homovenkoilu onkin vienyt naispappeuskiistan paikan kirkon hupaisimpana ohjelmanumerona.

Mitä hullumpia, kiusallisempia ja taantumuksellisempia irtiottoja lahkolaisryhmät tekevät, sitä kovemmin kirkko haluaa pitää ne piirissään.

Valtionkirkon toiminta[muokkaa]

Suomen evankelis-luterilainen kirkko harjoittaa opin häivyttämisen, viihteen ja trendipelleilyn ohella myös muita tehtäviä, joista tärkein on tarjota työtä kirkon työntekijöille, jotka ylläpitävät heidät (ei yksin) leivässä pitävää byrokratiaa. Tämän lisäksi kirkko tekee vanhus- ja vammaistyötä sekä etenkin lapsi- ja nuorisotyötä, jotta myös uusi sukupolvi oppisi tukemaan kirkollista byrokratiaa ja hyvyyttä, jotka ovatkin pitkälti sama asia. Tässä välineinä käytetään erityisesti iltapäiväkerhotoimintaa lapsille ja rippikoulua inhalle nuorisolle.

Rippikoulu tavoittaa yhä noin 90 % ikäluokasta. Rippikoulun funktio koululaisen kannalta on saada rahaa sukulaisilta, ja erityisesti rippileirit ovatkin erittäin suosittuja. Ne ovat myös imagon kannalta kirkon näkyvintä toimintaa, sillä rippileirien tupakkakäytäntöjä puidaan joka vuosi laveasti julkisuudessa.^[9] Rippikoulu on myös merkittävä osa kirkon nuorisokasvatustyötä. Kuunneltuaan papin väittämiä siitä, kuinka sienet kuuluvat kasvikuntaan^[10] 90 % ikäluokan 90 prosentista ei enää palaa kirkkoon elävänä puolta tuntia pidemmäksi ajaksi.

Kuoltuaan suurin piirtein kaikki, joiden ruumiista jää mitään jäljelle, päätyvät kirkon hellään huomaan, sillä kirkon tehtävänä on pitää yllä yleisiä hautausmaita. Samalla kun seurakunnat purkavat aikanaan ikuisiksi mainostettuja haudanhoitosopimuksia, esiintyy valittelua siitä, että valtion kirkolle tilittämä yhteisövero ei kata kaikkia kirkon yhteiskunnallisen toiminnan kuluja. Ratkaisuksi ei kuitenkaan jostain syystä tällöin juuri koskaan esitetä kirkon ja valtion erottamista ja mallia, jossa palvelut yksinkertaisesti ostettaisiin kirkolta – vaarana näet on, että jos Suomi-neito sattuisi kuolemaan kirkon ulkopuolella, hän ei välttämättä pääsisi taivaaseen, vaikka kirkon piirissä useimpien teologien mukaan kaikki pääsevät taivaaseen riippumatta mistään, ihan kaikki. Paitsi tietysti ne, jotka eivät halua, sillä pakottaminen ei ole silleen kivaa. Mutta tietysti he voivat muuttaa mieltään milloin haluavat, ja pääsevät sitten taivaaseen. Ja voivat tietysti muuttaa mieltään ja lähteä poiskin. Jne. jne. jne. ad infinitum.

Byrokratiansa ylläpitoa kirkko rahoittaa perimällä kirkollisveroa jäseniltään ja varastamalla yrityksiltä. Eläkevaroja kirkko sijoittaa eläkerahastonsa kautta tuottamaan ulkomaiseen ydinasevarusteluun.^[11] Eläkerahasto on ansioitunut myös sijoittamalla modernin innovatiivisesti veroparatiiseihin.^[12]

Kirkon nykytila[muokkaa]

Kirkon nykytila. Sen näkee naamasta (Sananl. 3½:19).

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykytila on tosi OK.

Kirkon johto on toistuvasti todistanut Raamatun sanan avulla^[13], että kasvava kirkosta eroaminen johtuu materialismista, itsekeskeisyydestä ja kulutusmentaliteetista. Turun tuomiokirkon hautaholveihin hävinnyt tutkimus osoittaa myös, että henkilökohtaisella uskonpuutteella tai tyytymättömyydellä kirkkoa kohtaan ei ole mitään tekemistä kirkosta eroamisen kanssa, vaan että kyse on silkasta itsekkyydestä. Tai niin ainakin arkkipiispa Aarne Kärpänen on vakuuttanut. Parasta, mitä kirkko on kyennyt keksimään muistuttaakseen muotivillitysten perässä juoksevia ihmisiä ajattomista arvoistaan, on metallimessu. Sen oletetaan pysäyttävän kirkon jäsenkadon puolen vuoden sisällä.

Katso myös[muokkaa]