Suomirock

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomellippu.gif
Tämä artikkeli on osa Hikipedian virallista Suomi 100 vuotta -artikkelisarjaa.
Mies, joka toi rock'n'rollin Suomeen.
Suomirock, joka tunnetaan joissain piireissä myös nimellä iskelmä, on melko häilyviin karaktääreihin asettuvaa ja ajat sitten laimennutta isänmurhayritystä, jota yleensä on totuttu pitämään jonkin sortin musiikkina. Suomirockin olemus vastaa monessa suhteessa kotimaisia keskioluita[1]: se on läpikotaisin vetistä, sitä ei kehtaa verrata mihinkään Suomen rajojen ulkopuolella tehtyyn ja se aiheuttaa yleensä nopeammin huonon olon kuin humalan.

Suomalaiselle rockmaailmalle on ominaista, että olivat yhtyeen tai artistin musikaaliset lähtökohdat sitten mitkä tahansa, niin ennen pitkää heidän tuotantonsa päälle on lätkäistävä suomirockin leima. Tämän leiman tehtävä on viestiä muusikoille, että millaista rock-kukkoilua he ikinä yrittävätkin tässä maassa, niin se on aina lopulta töytäistävissä keskinkertaisuuden pohjattomaan romukoppaan. Jotkin yhtyeet ovat tätä leimaa kohtaan vastaanottavaisempia kuin toiset, yleensä syystä että sedät ovat oivaltaneet luisuvansa ilman tuota leimaa ilman muuta iskelmän rannattomaan mereen.

Suomirockin korkeinta määrittelyvaltaa pitävät hallussaan Suomirokkia-kokoelma-cd:iden tekijät. Kun tuotoksesi päätyy Suomirokkia-levylle, ei ole enää mitään tehtävissä.

Suomirockin historia

Esihistoria

Meidän pojat lähdössä maailmalle. Sittemmin tämä sopuisa luonnonuskonto ajettiin väkivaltaisesti marginaaliin. Suomalaisilla on aina ollut parantamista alkuperäiskansojen kohtelussa.

Rockmusiikki, kuten mikä tahansa muukin läntinen höttökulttuuri, omaksuttiin Suomeen hitaasti ja nihkeästi. Kuusikymmentäluvulla beatlemania villitsi maailmaa, mutta Suomessa kapinallisinta, mitä musiikkimaailmassa nähtiin, olivat rivissä slipovereissaan ja paksuissa mustasankaisissa silmälaseissaan hoilaavat poliittiset öhkömöhköt. Näissä oloissa ensimmäinen muusikko, jonka toiminta ei muistuttanut lestadiolaisten herätyskokousta, oli valoisa häijydemoni nimeltä M.A. Numminen. Tietyn ominaislaadun suomalaiseen rockmusiikkiin jätti se, että sen menestyskulku on alkanut puhelinluettelon laulamisesta nauhalle narisevalla äänellä. Tämä onkin niitä harvoja oikeasti viehättäviä piirteitä suomirockissa.

Pian beatlemanian jälkivirtaukset alkoivat näkyä Suomessakin, kun jokin tuntemattomaksi jäänyt syy johdatti tänne englantilaisen muusikon nimeltä Jim Pembroke. Kuten soveliainta on, rock omaksuttiin meille mitä ilottomimman akateemisuuden kautta, ja niin alkoi progressiivisen rockin aikakausi Suomessa. Seitsemänkymmentäluku toi Suomeen sinapinvärin, keinonahkahuonekalut, opiskelijaliikkeen, ydinsodan uhan, pinttyneen pölyn, Paavo Väyrysen ja kuvitelman siitä, että seinästä revityn näköiset hippihörhelöt muovikasseineen veisivät tätä maata maailmalle. Jokainen päivä oli sunnuntai, joten Wigwamin Fairyportin äärellä hartautuminen alkoi olla jotenkin kieroutuneella tavalla trendikästä. Kotoisia hämyjämme kuitenkin kiinnosti enemmän polttaa tupakkaa marketin takapihalla kuin lähteä keikalle, joten maailmanvalloitus jäi tekemättä.

Alkukorahdukset

Pian pantiin merkille, että tuolloisten äänityslaitteiden rääkkääminen moottorisahalta kuulostavalla kitaroinnilla sekä pitkä hiuskuontalo eivät ole ainoat asiat, joita rockiin tarvitaan Lähde?, vaan olisi kiva, jos musiikilla haluttaisiin myös sanoa jotain. Ensimmäiset sanoittajapioneerimme olivat anniskeleva autisti Leskinen ja möhisevä moralistimöhkäle Hector. Näistä varsinkin ensiksimainittu koki, ettei suomalaisessa rockissa ole tarpeeksi peräsavolaisten peräkammarien zeniläistä henkevyyttä, ja niin Juice toi suomirockiin sen huumaavan aromin, joka seisovasta pölystä tulee nenuun. Juice teki pesäeroa progetyyppeihin omaksumalla suomi-iskelmän yksinkertaiset ja mielenkiintoon vetoamattomat kappalerakenteet sekä laiskan tuottamisen, mutta ilmaisua hivutettiin rockin puolelle soittamalla hieman kovempaa ja laulamalla pillusta ja pyllystä sekä käyttämällä satunnaisesti sivistyssanoja, kunhan ne rimmasivat. Tätä cocktailia höystettiin lähinnä lastenloruihin istuvalla loppusointunäppäröinnillä. Ilahduttavaa kyllä harva muu suomalainen rocksanoittaja on vienyt touhua "ihan juiceiksi", mutta silti tämäkin syntymävanha kiukkuperse on jäänyt kummittelemaan suomalaiseen möhinärockloreen niin, ettei häntä oikein pysty ohittamaan.

Tämä on masentavaa.

Hector taas on Hector. Hikipedian parhaatkaan musiikkiasiantuntijat eivät oikein ole pystyneet saamaan selville, mistä tässä miehessä on kysymys[2], mutta ainakin on selvää, että Hectorin mukana musiikki- ja sanoitusmaailmaan tuli rähmäävän kumarteleva asennoituminen innoittajia kohtaan. Pastissin pastissit ja uuvuttava intertekstuaalisuus olivat tulleet jäädäkseen.

Kuten kaikki tietävät, seitsemänkymmentäluku ei ollut kummoista aikaa. Erityisesti tuon vuosikymmenen loppupuoliskosta on vaikea puhua haukottelematta. Eräs suomalaisen rockhistorian tylsistyttävimmistä episodeista oli se, kun Remu ja Hurriganes pöräyttivät kaikki progressiiviset pyrkimykset musiikkimaailmassamme littaniksi ja toivat viisikymmentäluvun jälkisyntyisenä rockelämäämme. Punkkarit tekivät keskinkertaisesta piereskelystä ja väkinäisen anarkistisesta öykkäröinnistä korkeimmat hyveet, joita kohti tuli pyrkiä hampaat irvessä ja useimmiten ilman itseironian tai huumorin häivääkään. Kari Peitsamo vei toivon kaikesta mielenkiintoisesta vaihtoehtomusiikista vuosiksi muuttamalla kuulijoidensa aivot eristevillaksi. Tämä yleinen tunkkaisuus on suuri sääli siihen nähden, että tuolloin suomirockia hallinnoineen Love Recordsin julkaisupolitiikka oli kansainvälisestikin vertailtuna turskas.

Öljyä koneeseen

Ennen pitkää jopa suomalaiset saivat tarpeekseen, ja niin oli jo korkea aika vaihtaa vuosikymmen kasialkuiseksi. Kahdeksakymmentäluvulla huomattiin melko pian, että punk on aika typerää siltojenpolttelua ja elämänasenteena keskinkertaisuutta glorifioivaa paskaa[3]. No ei sellaista kyllä oikeasti tietysti huomattu yhtään, mutta joka tapauksessa punktouhu alkoi luisua kauemmas valtavirrasta, ja niin tilaa avautui hieman kestävämmille ideoille.

Kahdeksankymmentäluku jättää jälkensä.

Yksi näistä ideoista oli, että aina ei ole pakko puhallella muniinsa, vaan lahjakkuuden voi halutessaan yrittää yhdistää kunnianhimoon. Ismo Alanko ja Kauko Röyhkä olivat tämän idean esitaistelijoita. Rockista alettiin jälleen puuhata varteenotettavaa taiteenmuotoa, mistä on aina kovasti hyvää seurannut. Syntyi sekasotku, jota kutsutaan taiderockiksi: se ei ole ihan progea, mutta ei ihan tavanomaista kitararunttaustakaan. Hyvästä ideasta on toki vielä matkaa hyvään toteutukseen, ja eipä tämä taiderockkikaan oikein koskaan kehittynyt juuri miksikään ylimielisten nuorten miesten nokittelua kummemmaksi. Pojat saivat kuitenkin jotain aikaiseksi, nimittäin kunniaa, jota olivat niin kovasti himoinneet. Sen sijaan, että jotain olisi sysätty eteenpäin, taas jähmetyttiin patsaiden äärelle.

Alkuvuosina kuitenkin intoiltiin kovasti, että nyt on suomalaisella rockilla tarjota jotain sellaista, joka ei ole välittömästi vajoamassa laimeuteen. Kun se sitten vajosi sinne, niin oli jo uuden sukupolven aika astua kehiin. Näin tämä sykli tahtoo aina edetä. Vielä on kuitenkin kahdeksankymmentälukua jäljellä, joten eipä mennä niihin uusiin sukupolviin vielä.

Kahdeksankymmentäluvun mittaan kaikki punkrockilla aloittaneet yritykset joko hiipuivat pois, muuttivat kurssiaan kohti suomirockin vetelät housussa -osastoa tai olivat liian tyhmiä oivaltaakseen aikansa menneen. Eppu Normaalin matka virkistävästä (so. itseironiaan ja huumoriin kykenevästä) poikkeuksesta punkrockin kentällä setärockin tylsyyden manifestiksi oli niin nopea, että kriitikot eivät ehtineet huomata, mitä oli tapahtunut. Eppujen "Murheellisten laulujen maasta" tuli uusi epävirallinen kansallishymnimme: mikäpä kuvaisi perisuomalaista mielenlaatua paremmin kuin suomalaista itsesääliä ja luterilaista ankeutta ironisoiva laulu, jonka ironiaa ei ole tajuttu. Jossain vaiheessa Eput ilmeisesti totesivat ajaneensa itsensä nurkkaan, jossa mikään älyllinen ei tullut kysymykseen, ja siitä lähtien he ovat operoineet tuolta nurkasta käsin sitä perimölöä rocktuhnuaan, josta heidät tunnetaan.

Kaikesta huolimatta kahdeksankymmentäluku oli verrattain suopeaa aikaa suomirockin kehitykselle. Postmoderni piinaava itsetietoisuus ei vielä ollut myrkyttänyt rock-henkeä (jos ei oteta lukuun Leevi and the Leavingsiä), joten tyylipuhdasta kitaramusiikkia saattoi tehdä ja kuunnella ilman itsepetosta tai naiivia mielenlaatua.

Ärsyttää kun ei tiedä, lasketaanko tämä jakso lähimenneisyydeksi vai joko tämäkin on ihan oikeaa historiaa

Hetkinen, eikö tämä kuva ollut jo? Ei kun ai niin, tämä on tätä ysäri-ironiaa.

Vuosikymmenen jälleen vaihduttua postmoderni piinaava itsetietoisuus oli melko pian myrkyttänyt rock-hengen, joten tyylipuhdasta kitaramusiikkia ei enää saattanut tehdä tai kuunnella ilman itsepetosta tai naiivia mielenlaatua. Väistämättömänä seurauksena oli se, mistä oli lähdettykin, eli elitismi: rock kuivui yhdeksänkymmentäluvulla kädet puuskassa möllöttävien pikkutakkihyypiöiden huviksi. Pitkät ja merkitystä kantavat nimet alettiin mieltää leimaaviksi, joten bändien nimet typistettiin kolmekirjaimisiksi, tai sitten nimen haluttiin ilmaisevan täydellistä kylmyyttä tahi olevan vierasperäistä nonsenseä. Suomirockin riemupakoisuus oli tullut luonnolliseen päätepisteeseensä.

Vaikea nimetä suomirockin historiasta aikajaksoa, joka ei olisi jollakin tasolla piinallisen masentava. Silti pitäisi löytää jotain valoakin, joten todettakoon, että ysärin alku oli ihan innovatiivista aikaa. Huomattiin, että vaikutteita voi ottaa jopa – hyi olkoon! – niiltä seitsemänkymmentäluvun alussa progea vääntäneiltä hipinturjakkeilta, kunhan ei nyt ihan vastaavanlaista aivopuuroa tehtäisi kuitenkaan. Tästä seurasi, että saatettiin vahingoissa päätyä tekemään jopa mielikuvitukseen vetoavia sanoituksia ja epäkonventionaalisia sävellysratkaisuja. Tällainen uudistusmielisyys, se saattoi olla monelle liikaa, ja niin tekotaiteen leimaa alettiin lätkiä milloin mihinkin.

Fingerpori Ilkka Alanko.gif

Ysärin loppu nyt oli ysärin loppua. Ei enempää siitä.

Uudet vuosikymmenet

Kaksituhattaluvun alusta lähtien taivas on ollut auki: mahdollisuuksia on vaikka mihin. Äänitysteknillisesti erinomaisia albumeja voi halutessaan nauhoittaa vaikka omassa keittiössään. Musiikkikenttä on monimuotoisempi kuin koskaan, eikä esikuviaan tarvitse peitellä tai hävetä. Kaikelle löytyy kuulijoita.

Tässä kohtaa M.A. Numminen astelee jälleen esiin varjoista. 80-vuotias, mutta edelleen vireä herrasmies huopahatussaan tarkastelee maailmaa yhä sama ilkikurinen mutta sydämellinen virne kasvoillaan kuin viisikymmentä vuotta sitten. Hän lausuu huolitellusti loppukaneetin tälle artikkelille: "On siis selvää, että rockia on sangen turha tehdä enää, jos haluaa saavuttaa jotain uutta. Se laiva meni jo. Todelliset uudistusmielet kuuntelevat Bachia."

Sanat on nyt sanottu, laulut on laulettu
aamun koittaessa ilta jo hämärrrtäääh
Kun hukun itkuuni, toivon että jääh

edes kauniin kukan VITTUh.

~Jouni Hynynen[4]

Katso myös

Viitteet

  1. Oikeastaan melkein kaikki keski-alkuiset yhdyssanat sopivat kuvaamaan suomirockia.
  2. Pääartikkelin lukeminen on suotavaa.
  3. Tämä määritelmä ei sovellu Terveiden Käsien sittemmin jalostamaan hardcore-punkiin, jolla ei ole juurikaan tekemistä varsinaisen punkrockin kanssa: HC-punk on avant-gardea, eivätkä sitä täten tyhmät tajuu. Joku voisi sanoa, että punk ampuu tässä itseään jalkaan, mutta joku toinen voisi kysyä, että missä kehitysvaiheessa punk ei ole ampunut itseään jalkaan.
  4. https://www.youtube.com/watch?v=xk1lZmZd8xo
  5. Turha syyttää Hikipediaa siitä.